Tästä tulee sekavaa tekstiä. Ajatus kulkee liian nopeaa, ettei niitä ehdi edes sanoiksi pukea. En edes tiedä mistä aloittaa, joten annan vain sormien kirjoittaa mitä sattuu..
Supsu lähti vähän aikaa sitten Porvooseen ja jo ennen ku se ees ehti pihasta poistua, meinas itku vaan väkisin tulla. Toisaalta itken siks koska ajatus siitä että nähään vasta maanantaina kuulostaa hirveeltä. On se vaan mukamas niin pitkä aika olla toisesta erossa, mutta kun ei oo tottunut sellaseen. Varsinkin nyt kun ollaan viimenen kuukausi ainakin oltu kokoajan yhdessä. Ja toisaalta itken siksi että musta tuntuu niin hyvältä, kun on tommonen ihminen rinnalla, jota rakastaa niin paljon että siihen rakkauden määrään vois kuolla. Vaikka ei meilläkään aina oo elämä ollut ruusuilla tanssimista. Suhteen alussa meillä ei edes ollut asuntoa ja silti käytiin koulua ja kokoajan aktiivisesti koitettiin saada asioita kuntoon, jotta saatais se yhteinen koti ja elämä muutenkin kasaan. Ja me ollaan yhdessä siinä onnistuttu.
Mun suurin saavutus elämässä onkin ammatin hankkiminen ja ilman Supsua mä en todennäkösesti olis ikinä onnistunut siinä. Se autto mua joka helvetin tehtävässä, mitä en osannut ja teki kaiken että mun koulunkäynti ois helpompaa, vaikka mä olinkin välillä todella hankala ”opetettava”. Oon siis sellanen, et jos en heti tajua jotain juttua saatan ruveta kiukuttelemaan ja kellekkäs muullekaan mä oisin kiukutellut kun Supsulle. Oon mä sitä monesti jälkeenpäin kiitellyt kaikesta mitä se on mun eteeni tehnyt ja pyydellyt tietty typeriä kiukuttelujani anteeksi. Kyllä mä uskon ja ainakin toivon että se tietää kuinka kiitollinen oon sille siitä kuinka se on oikeesti tehnyt mun elämästä elämisen arvoista.
 |
| Pros10 Tytöt innokaina prosessilabrassa |
Sitten tulikin mieleen tämä lapsiasia, joka nyt tuntuu olevan jo melkeinpä muoti-ilmiö. Tuntuu että kaikki on ymmärrettävää jos sulla on niitä lapsia. Mua on vaan ruvennu ahdistaan ihan hirveesti ajatus siitä, että kokoajan joku saa lapsia. Onhan ne lapset ihania, joskus. En mä sillä. Ja ohan se varmaan ihan eri kun on kyseessä oma lapsi. En mä vaan tajuu miks ihmisten pitää hankkia lapsia, kun ne on vielä itse lapsia ja sit niistä ei pystytä huolehtimaan. Ehkä se on vaan niin iskostunut mun päähäni, että lapset tehään vasta kun on järkeä päässä, vakituiset tulot ja muutenkin stabiili elämä.
Mä olen elävä esimerkki siitä kuinka nuoret rakastavaiset (voiks niitä ees sellasiks kutsuu) päättivät tehdä lapsen ajattelematta lainkaan sitä minkä vastuun se kakara sulle tuo. Onneksi on lastenkoteja ja vielä enemmän oon ilonen siitä, että mä kumminkin sain normaalin kodin ihanasta perheestä. Mä vaan ite olin niin kamala että 15-vuotiaana mun sijaisvanhemmat ei vaan enää jaksanut. Kamalinta siinä on se, että äiti syyttää siitä itseään. Se sanoo että sen ois pitänyt pärjätä mun kanssa. Totuus on se että kenenkään vanhemman ei tarvitse jaksaa sellasta. Mä olin niin kamala ja kannan siitä ikuisesti huonoa omaatuntoa. Jokainen kumminkin voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja mä en sitä sillon tehnyt, tai tein, mut tein kaiken väärin, niin etten osannut olla onnellinen. Monta kertaa halusin vaan kuolla tai lähinnä että katoisin tai en ois ikinä ees syntynyt. Ajattelin jo sillon että kaikella on tarkoituksensa. Se että mun biologiset vanhemmat eivät osanneet huolehtia musta sai mut taas ajattelemaan niin, että mun ei olis ees tarkotus olla täällä. Nykyään tosin oon onnellinen, että oon olemassa. Mun tarkotus oli tavata Supsu.
Ja nykyään kun ajattelen esimerkiksi noita nuorisokoti aikoja, jolloin olin todella onneton ja elämän haluton, niin on sieltäkin hyviä muistoja ja kokemuksia, kuten jo aiemmin sanoin, uskon että kaikella on tarkoituksensa, myös sillä että olen tehnyt typeryyksiä. Oon myös nähnyt muutamaan otteeseen nuorisokodin ohjaajia, on ollut mukava heille kertoa kuinka on elämässään saavuttanut kaikennäköistä, vaikka sillon 15-vuotiaana ei edes itse olis uskonut olevansa 9-vuoden päästä tälläisessa elämäntilanteessa. Olin aikalailla vankilakamaa sillon, mutta niin vaan ihminen muuttuu aikuistuessaan ja tärkeää on tietysti sieltä kotoa saadut elämän arvot ja opit. Eihän nelikymppinenkään voi tietää millaista on ”normaali” elämä, jos ei ole koskaan sellaista kokenut. Tästä hyvänä esimerkkinä biologinen äitini. Mulle se on vaan mun synnyttäjä, ei muuta! Tottakai mä koitan sen mieliksi olla sille ihan mukava, mutta ei mulla oo minkäänlaista tunnesidettä siihen ihmiseen. Välillä mulla jopa on huono omatunto siitä, etten rakasta
enkä välitä siitä. En tiedä edes pitäiskö sellasesta olla huono omatunto, ku eihän se oo musta ikinä huolehtinut. Käy vaan niin sääliks, kun siitä huomaa ettei sillä edelleenkään ole minkäänlaista käsitystä elämästä. Rahan käyttö on hakusessa, viinaa menee edelleen ja miehiä se vaihtaa varmasti useammin kuin sukkia. Jokaista äijää se muka rakastaa ja jokasen kans pitäis naimisiinkin mennä. Tosinaan se on jonkun miehen kanssa pari kolmekin vuotta, toisinaan siinä menee viikko tai kaks. Miten voi olla muka onnellinen kun elää noin? Ma ei tajuu. Se ei ees koskaan oo myöntänyt, että mut otettiin huostaan ihan vaan siks ettei se yksinkertaisesti osannut huolehtia pienestä vauvasta, vaan väittää, että sossut on tehny turhan huostaanoton. JA PASKAT! Oon sitä mieltä että ei niitä lapsia turhaan huostaanoteta. Toisin kun mun biologinen isäni, se on suoraan sanonut, että ne on olleet ihan liian kakaroita, kun on mut hankkinut eivätkä oo ihan ajatelleet millai se vauva elämää muuttaa ja rajoittaa. Arvostan sitä, että se on sentään rehellisesti sen mulle sanonut.
Ehkä mä vaan oon katkera siitä, että näin on käynyt ja just mulle, mut enköhän mä vähän saakin olla kun alunperin syy ei kumminkaan voi olla mussa.
