Ei ihan putkeen oo mennyt viime viikkokaan.

Perjantaina 22.11 Käytiin kattomassa Kummanki kaa ja mukana Vesa, näytelmä. Mukana oli Suvi, Riikka, mun työkaveri ja sen kaveri, Meillä oli ihan älyttömän hauska ilta (en muista koska ois ollu noin hauskaa). Syötiin Amarillossa, pelattiin Aliasta ja tietty toi juomapuoli oli kokoajan kunnossa, niin tulipahan siinä pelattua hieman Blackjackia. Amarillosta lähdettiin PK:een ja siihen se muisti oikeastaan katkeaakin. 

Saatiin Heli Sutelan, Minna Koskelan ja Ilkka Merivaaran nimmarit

Kotimatkalla on tapahtunut muutama pikku pikku kaatuminen, niin että mun ruumiissa ei ole kohtaa, jossa ei olisi mustelmia tai mikä ei olis kipee. Ja naama tietty verillä. Siitä seuras sitten viikon saikku, että semmonen ilta. 

Ja tästä pari kuvaa illasta:

Tässä on mun elämäni naiset <3

Pari lasia viiniä ja sitten menun kimppuun

Mihis ne merkit katos?

Aamulla tosiaan ihmettelin miks paikat on niin kipeet, mutta sehän selvis, että neliveto päällä on kotiin tultu...

Ja tässä nää sotavammat

Seuraavana päivänä äiti sitten soittaa mulle, että mummula palaa ja siellä on nyt palomiehet sammuttelemassa paloa ja että ilmotellaan huomenna lisää. Noh, kun huominen tuli niin soitin äidille ja kyselin tilannetta. Onnekseni sain kuulla, että vain pesuhuone oli tuhoutunut. Tosin siellä oltiin jouduttu leikkaan katto auki moottorisahalla yms. Palo oli lähtenyt vanhasta pesukoneesta, mutta onneks huomattiin tarpeeks ajoissa, ettei ehtinyt koko asunto tuhoutuun tai siskon perheelle käymään jotain.

Missä vaiheessa mun elämästä on tullut tällaista?

Yksinkertasesti mulla on vaan niin paha olla. Jos nyt olis joku nappi, mitä painamalla mä vaan katoisin, olisin painanut sitä aikoja sitten. Tuntuu,että oman pahan oloni takia muutkin voi huonosti ja sehän on täysin mun vika.

Oon aina ollut sellanen, että tarviin kannustusta ja tukea ja nyt melkein neljä vuotta mulla on ollut sellanen tuki ja turva, oma puoliso. Ja kuten oon jo aiemmin kertonut, suurin pelkoni on läheisten menettäminen ja nyt pelkään, että ajan vaan kaikki mulle rakkaat pois luotani. Sitä en halua! Oon vaan kotonakin valittanut omista ongelmistani, enkä edes itse oo sitä tajunnut. Mutta ne eiliset sanat musta, sai mut tajuumaan itsekkin millanen ihminen mä nykyään oon. Mä vaan haluan, että osaisin tehdä mun puolisosta onnellisen ja toisinpäin.

Jos mä todella oon niin kamala ihminen, niin mitä helvettiä mä täällä enää teen? Tarkotukseni ei todellakaan ole satuttaa ja haluta pahaa kenellekkään.

En enää jaksa edes töitä, en herää aamusin kellon soittoon, en pysty hoitamaan velvollisuuksia, en osaa tehdä ketään onnelliseksi. Oon vaan niin tieni päässä, enkä tiedä miten täältä noustaan. 

ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka

mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka

Eri ihminen

Nykyään tuntuu, että olen aivan eri ihminen, mitä ennen. Onhan se totta että kun ”aikuistuu” tajuaa asiat ihan erilailla, mutta musta tuntuu, että mun luonteeni on täysin muuttunut. Vaikka en haluaisi.


Ennen:
Olin sosiaalinen ja toisiin helposti tutustuva. Tykkäsin olla esillä ja näyttää jos olin jossain hyvä. Rakastin lapsia ja halusin itsekin niitä. Odotin joulua ja että näen sukulaiseni. Teimme kaikkea kivaa kaveriporukan kesken ja nautin ihmisien paljoudesta.


Nykyään:
Viihdyn kotona, tekemättä mitään erityistä. Vihaan tilanteita, joissa joudun tutustumaan tai olemaan tekemisissä uusien ihmisten kanssa. Pidän lapsista, mutta pelkään tutustua uusiin lapsiin. En tiedä johtuuko se siitä, etten tiedä miten ne käyttäytyy tms. Ja olen ruvennut miettimään, että onko minua sittenkään luotu kenenkään äidiksi? Aika ristiriitaisia tuntemuksia koko asiasta tällä hetkellä. Ai niin, enkä pidä joulusta! Toivon ettei mun tarvitsis edes viettää koko juhlaa.

Mä niin haluisin olla samanlainen, ku ennen. Tää stressielämä ei vaan sovi mulle. Mutta missä vaiheessa mä ees oon muuttunut? Ja vaikka kuinka haluaisin olla samanlainen kuin ennen, se ei taida onnistua, ainakaan lyhyessä ajassa. Muuttuminen samaksi sosiaaliseksi ja iloiseksi ihmiseksi ei tapahdu ihan yhdessä yössä. Sitä paitsi ei mulla tällä hetkellä ole tarpeeksi voimavaroja niin suureen muutokseen. Ainoa tavoite tällä hetkellä on, että jaksaisin painaa duunia nämä pari kuukautta, mitä sopimusta on jäljellä. Ens vuonna on taas uudet jutut.


En missään muussa työpaikassa joutunut olemaan ihmisten kanssa tekemisissä noin paljoa, mitä tuolla ja tuntuu, että ihmiset tuolla on todella avoimia asioistaan. Mä en vaan oo sellanen. Ja oikeastaan en edes voisi avoimesti kertoa seurustelevani naisen kanssa, koska kaikki eivät sitä ymmärrä ja haluan että minua kohdellaan tasa-arvoisesti. Tietysti kunnioitan myös niitä ihmisiä, jotka eivät homoseksuaalisuutta ymmärrä. Heidät on kasvatettu niin. Esim. että se on sairaus ja epänormaalia. Ihan niinku mut on kasvatettu niin, että nokkonen pistää, älä mene sen lähelle. Niin minähän en mene :D
Oli kyllä typerin vertaus ikinä, mutta tulipahan ensimäisenä mieleen.
Ja mistä sitä tietää, voihan se ollakin totta, että homous on sairaus, mutta eipähän kukaan oo siihen tähän päivään mennessä keksinyt parannuskeinoa, saati sitten ehkäisevää lääkettä. Pääsisinköhän mä sairaseläkkeelle, ku oon homo ja mua ei voi parantaa.
Mietitään vaikka joitakin kymmeniä vuosia taaksepäin niin olihan se nyt hirveä häpeä, jos avioliiton ulkopuolella syntyi lapsi. Sitä hävettiin jopa niin paljon, että jengi joutu muuttamaan toiselle paikkakunnalle, ettei vaan kukaan saisi tietää. Nyt ollaan kumminkin jo tässä pisteessä, että avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi ei ole mitenkään erikoisempi, kuin avioliitossa syntynyt. Kyllä mä uskon, että viimeistään kymmenen vuoden päästä kahden naisen ja kahden miehen välinen liitto on yhtä normaalia, kuin paskalla käyminen. Ihmiset on vaan niin malttamattomia ja kaikki muutokset pitäisi tapahtua hetkessä.

Kuvia Kingistä ja Ransusta

Meille koirat eivät koskaan ole olleet vain pelkkiä lemmikkejä, vaan perheenjäseniä. Tällä hetkellä koirat ovat kuin lapsiamme. Haaveisiimme kuuluu myös lapset, mutta ei, ei tähän elämäntilanteeseen. Olen aina sanonut, että haluan lapsia siinä tilanteessa, kun on koulut käyty ja oltu hetken aikaa vakituisessa duunissa ja muutenkin elämä/rahatilanne mallillaan. Onko tuollaista tilannetta sitten koskaan? Toisilla voi olla, toisilla ei. Loppuen lopuksi asiat kumminkin menevät omalla painollaan. Joku on hieman nuorempi vanhempi, kuin sitten taas joku hankkii vanhana lapsensa. Ainoa mitä tällä hetkellä tiedän, en halua lapsia tähän hetkeen. Minulla on vielä niin paljon tehtävää, mitä haluan toteuttaa ennen lasten saamista. Sitä paitsi LUOJAN KIITOS, meille ei voi sattua vanhinkoja :D 

Sitä paitsi olen todennut että muiden lapset riittää. Jaksan niitäkin sen pari päivää max. 20h vuorokaudessa.

Tässä Kingi on vielä niin vauva, että asuu kasvattajansa luona, mutta tosiaan. Onko se ollut noin pikkuinen? 

Kingi sai Ikeasta tuommoisen lastenputken ja sen on ollut kovassa käutössä siitä asti ;)

Poika lähdössä lappiin hiihto- ja laskettelureissulle- Pitää varautua, ettei tule kylmä :D

Sitten vielä yhteiskuva poitsuista, jotka ovat asuneet kolme viikkoa saman katon alla ja nyt jo luulis heidän olevan veljeksiä. Maailman suloisimmat perheenjäsenet! 

Eli nyt on tyytyminen tylsiin eläin kuviin, joista aioin hyssyttää ja hässättää vähintäänkin yhtä paljon, kuin äidit jotka rustaavat blogejaan ;)