Pelko

Olen käyttänyt tämänkin työpäivän tehokkaasti, toisten blogeja lukiessa. Itseasiassa siitä oli jopa hyötyä. Se pisti miettimään omaa elämää ja tajusin miten hyvin asiani todellisuudessa ovat, vaikka vuoden aikana onkin tapahtunut kaikenlaista kamalaa. Viimeisimpänä työpaikalla romahtaminen, mikä on monen asian summa. Miks mä vaan en aina pysty kontrolloimaan mun ajatuksiani? Eikö jokaisen normaalin ihmisen pitäis pystyä siihen?

Älä kadehdi lähimmäisesi näkyvää onnea, sillä et tiedä hänen salaista suruaan...

Mua on mummun kuoleman(kamala sana) jälkeen ruvennut pelottamaan ja ahdistamaan iskän sairaus. En ole sitäkään oikein missään vaiheessa tajunnut, tai osittain nyt tietenkin, mutta ehkä en ole halunnut tajuta. Vasta nyt kun menetin itselleni niin rakkaan ihmisen on päässä ruvennut pyörimään ajatus, koska lähtee seuraava? Ja kun totuus iskän sairaudesta on se mitä en äänen halua sanoa, tai edes kirjoittaa. Noh..se pahenee päivä päivältä, eikä sitä voida parantaa, joten jokainen varmaan tietää mitä ajan takaa. Mulle on muutenkin kerrottu mielestäni aika vähän koko sairaudesta, osittain johtunee siitä, että aina kun käyn porukoilla koitan olla niin kuin kaikki ois kunnossa. En vaan halua hyväksyä koko asiaa. Miksi just mun iskälle käy näin? Se on maailman hyvän tahtosin, ihanin ja tervein. Ei sellasen ihmisen kuulu kärsiä. Pahinta on vielä se, että iskä ei ikinä valita MISTÄÄN, ei edes vaikka olisi aihetta.

Mä ottaisin sen sairauden itselleni, jos vain voisin ja antaisin äidin ja iskän viettää eläkepäiviä onnellisesti yhdessä matkustellen, käyden vaikka tansseissa, hiihtämässä tai ihan mitä vaan, kun vaan iskä ois terve. Mä en edes muista miltä iskä näytti, kun se käveli. Siis, kun jokasella on oma tyyli kävellä. Haluisin niin muistaa tollasia pikku juttuja, jotka mulle on kuitenkin niin suuria ja merkityksellisiä. Mua pelottaa!